maanantai 26. elokuuta 2013

Ajatuksia näyttelyistä ja muuta höpinää...

Ilmottauduin Hillan kanssa OuTo:n järjestämään noutoiltaan. Se on minikurssi, kolmena maanantaina. Siellä harjoitellaan noudon perusteita häiriössä. Kuulostaa juuri siltä mitä Hillan kanssa tarvitaan. Ollaan nyt itsenäisesti harjoiteltu noutoja niin variksilla kuin dameilla. Mutta meillä ei ikinä ole siinä mitään häiriötä. En tiedä ollenkaan miten Hilla toimii jos on vaikka muita koiria mukana. Lisäksi on kiva saada itselle vinkkejä. Nyt ollaan harjoiteltu ihan sen perusteella mitä olen netistä ja lehdistä lukenut. On aina eriasia saada ohjeita ihmiseltä joka osaa homman kunnolla.

Ilmoituksessa luki että tarkoitettu lähinnä koirille jotka tähtäävät ensi kesänä taippareihin. No... Meille nuo taipparit kuulostaa vielä tosi kaukaiselta haaveelta. Joku osa minussa sanoo, että ei me voida olla niihin valmiita Hillan kanssa vielä pitkään aikaan ja joku osa sanoo että meillä voisi aivan hyvin olla mahdollisuuksia JOSKUS.

Eilen olin tuomarina ja järjestäjänä mätsäreissä. Kerättiin varoja Nihonken yhdistykselle. En itse kyseiseen yhdistykseen kuulu, koska eihän minulla akitaa tai muuta japanilaista rotua ole. Eikä todennäköisesti koskaan tule olemaankaan, mutta oli kiva päästä mukaan järjestämään.
Sitä paitsi ei sitä ihan joka päivä saa kutsua mätsäri tuomariksi.
Mätsäreihin mennään itse pitkästä aikaa kilpailemaan 6.9 Ylivieskaan.

Tästä kirjoituksesta tulee nyt kunnon sekasorto... Mutta pakko mainita miten mua ärsyttää ihmiset jotka pistää koiran tai tuomarin syyksi sen ettei ne pärjää näyttelyissä! Pitäisi ymmärtää että jokaisella tuomarilla on oma makunsa ja kukaan ei voi tykätä samanlaisista koirista. Tietenkin on myös tuomareita jotka saisivat olla ystävällisempiä tai joilla on jotakin outoja tapoja, mutta ei kukaan ole täydellinen.

Olen vasta vähän aikaa ollut tässä "koiranäyttelymaailmassa" mutta olen jo huomannut kuinka raskaasti jotkut ottavat sen ettei oma koira pärjää jonakin päivänä. Haukutaan tuomari ja kilpakumppanit lyttyyn ja sanotaan että oli viimeinen kerta kun kyseiselle tuomarille mennään. Tuntuisi että tuolla asenteella olisi raskasta käydä näyttelyissä?

Itselle koiranäyttely on paikka jossa näkee kivoja ihmisiä, tutustuu uusiin ihmisiin ja ihastelee kauniita koiria. Aina menestyminenkin on tietenkin kivaa ja tekee päivästä vielä ikimuistoisemman! Ikinä ei voi tietää näyttelypäivän aamuna miten päivä menee. Mutta ikinä kukaan ei saisi lähteä näyttelyistä pettyneenä.
Tärkeintä on että kehässä on kivaa. Että itse vihtyy siellä ja koira viihtyy myös.
En valita enempää, mutta muistakaa nauttia niistä näyttelyistä. Ei niitä kannata ottaa niin tosissaan!

© Mirka Turunen

torstai 22. elokuuta 2013

Varistreenit!

Käytiin tässä eilen illalla järvellä treenaamassa vedestä hakua. Ei olla sitä aikaisemmin variksella tehtykkään. Aina on ollut damit mukana.

Hilla ei kyllä epäröinyt hetkeäkään noutaa vedestä vaikka siellä olikin damin sijasta varis. Noutaahan se maallakin niin hienosti, että en kyllä epäillytkään etteikö se varis sieltä tulisi.

Kaikki tuli hienosti mun käteen asti. Eikä edes pitänyt vinkukonserttia, kun joutui odottelemaan. Se on yleensä Hillan tapaista.

Saatiin myös tänään tietää meidän lonkka- ja kyynärkuvaus tulokset! Sieltähän tuli B/B ja 0/0. Hienoa!

© Annukka Ahola
© Annukka Ahola
© Annukka Ahola

perjantai 16. elokuuta 2013

Raahe RN 10.8.13 ja verijälkeä!

Meidän kesän viimeinen näyttely oli Raahessa 10.8. Tollereita oli paikalla 11. Tuomarina oli Tuula Pratt, joka osoittautuikin oikein mukavaksi tuomariksi. Voin sanoa, että oli ehkäpä parhain tuomari kenellä ollaan Hillan kanssa käyty. Juniori narttuja oli yhteensä neljä. Meille tulokseksi tuli JUN EH JUK1. Arvostelua oli kyllä ilo lukea ja te voitte lukea sen täältä.

Nyt jäädään talveksi näyttelytauolle ja aletaan taas keväällä katsoa uusia.
 
Aloitettiin tässä treenaamaan verijälkeä. Ensin perehdyin asiaan netissä. Meilläpäin ei ole nyt ollut mitään mejä koulutuksia. Mutta jos semmoinen saadaan niin mennään sitten kyllä ehdottomasti mukaan!

Välineinä oli: 
  • jälkiliina ja valjaat
  • verta (ostin kaupasta naudan verta)
  • narua + sieni
  • merkkejä (käytin ihan merkkausnauhaa)
  • kaato (meillä oli tällä kertaa rasia, jossa oli nakkeja, koska ne on Hillan parasta herkkua)              
Kävin ensin vetämässä jäljen metsään. Isäni lähti apumieheksi. Siitä tuli 60 metriä pitkä ja hieman kaartuva. Annoin vanheta sen noin 2 tuntia.

Lähdettiin sitten Hillan kanssa jäljelle. Annoin käskyn "etsi jälki" ja näytin Hillalle aloituspaikkaa. Hilla haisteli sitä tarkasti ja melko kauon. Verenhaju selvästi ihmetytti sitä. Toistin käskyn ja Hilla ottikin itse suuntaa ja lähti tosi, tosi varovaisesti etenemään jälkeä. Ihan oikeaan suuntaan! Siinä pikku hiljaa mentiin ja jättäydyin siinä kauemmaksi. Ajattelin että Hilla ois enemmän tukeutunut muhun, mutta ei onneksi. Aika hyvin maavainulla mentiin, välillä otti vähän ilmavainua ja huomasi heti että siinä meni sekaisin. Meinasi lähtä takaisin päin jälkeä, niin ohjasin sen jatkamaan oikeaan suuntaan. Loppu pätkä meni oikein mainiosti! Hilla eteni maavainulla tosi tarkasti ja melko pitkän matkaa tasaisesti. Rasialle kun päästiin niin kehuin kauheasti ja Hilla popsi nakit mielellään. Huomasi kyllä, että kunnon nenänkäyttö otti voimille. Toinen nukkui niin sikeästi sen jälkeen.

Oon oikeen tyytyväinen Hillaan. Oli meille molemmille ihan ensimmäinen jälki. Toivottavasti saadaan tehtyä lisää nyt tässä mahdollisimman pian. Saadaan vähän tuntumaa ja varmuutta Hillalle, ennen kuin tulee lumet. Jos vaikka joskus päästäisiin kokeeseen. Kaukaisia haaveita vielä... ;)

© Annukka Ahola

maanantai 12. elokuuta 2013

Halti 2013

Maanantaina 29.7 klo. 7.00 nakattiin 17 kg painavat rinkat autoon ja suuntasimme keulan kohti Kilpisjärveä. Meitä oli matkassa neljä naista ja Hilla tietenkin. Päämääränä meillä oli Halti.

Automatka meni helteisissä merkeissä ja jouduttiinkin pysähtymään tauoille aika useasti. Oltiin Kilpisjärvellä noin viiden maissa. Tilattiin Kilpisjärven retkeilykeskukselle taksi ja mentiin sillä noin 15 km Norjan puolelle. Taksikuskin mukaan oltiin jo viides porukka samana päivänä menossa samalla paikalle. Jäätiin yhteen kohtaan josta lähtee polku kohti Lossujärveä. Norjalaiset eivät ole vaivautuneet polkua merkkaamaan, mutta onneksi meillä oli taitava suunnistaja mukana. Käveltiin ilta ja oltiin perillä Lossujärven autiotuvalla noin yhden maissa yöllä. Tuvassa oli pari ihmistä, joita ei onneksi haitannut vaikka Hillakin tuli mökkiin nukkumaan. Kaikille tuli sinä yönä kyllä uni nopeasti. Maanantain kävelymatkaksi tuli 12 km.


Tiistai aamuna herättiin puuron keittoon ja pikku hiljaa vaellus jatkui kohti Pihtsusjärveä. Sinne matkaa oli 17 km. Itselle tämä oli raskain päivä. Vaatii aina aikansa ennenkuin pääsee kunnon vaellusrytmiin. Tällä matkalla oli muutama puron ylitys ja yksi joen ylitys, joka tuotti jännitystä. Kivet oli niljakkaita, niin koitappa rinkan kanssa taiteilla siitä yli. Kukaan ei onneksi kaatunut. Hillalle ylitykset olivat mieleisiä ja puroissa pitikin juosta ja läträtä vedellä oikein urakalla. Joen ylityksen jälkeen matka menikin merkittyä kalottireittiä pitkin. Pihtsuksen autiotuvalle saapuessa oli voimat kyllä ihan loppu. Onneksi mahduttiin mökkiin sielläkin.

Keskiviikko aamu valkeni kamalassa tuulessa. Tarkoitus oli lähtä Haltia kohti aikaisin aamulla, mutta tuulen ja huonon ilman takia jatkettiin unia. Noin klo. 9.00 tuuli onneksi hieman tyyntyi ja ilma alkoi selkiintyä. Päätimme lähteä koittamaan Haltin huiputusta. Jätettiin muut rinkat Pihtsuksen tuvalle ja otettiin vain pienin rinkka mukaan ja sinne muutama varavaate ja makkaraa evääksi. Matka taittui nopsasti ilman rinkkoja ja pian huomattiin jo että Haltin autiotupa näkyy. Suunnattiin nokka kohti Haltin huippua. Maasto muuttui kivisemmäksi kokoajan. Hilla hyppeli melko ketterästi kiveltä kivelle. Tuulikin tuotti hieman ongelmia loppu noususta. Se vain yltyi ja yltyi. Kivisen nousun jälkeen saavuttiin huipulle ja meidän päämäärä oli saavutettu! Tunti viihdyttiin huipulla kuvaamassa ja maisemia ihailemassa, vaikka tuuli olikin niin kova että hyvä ettei se napannut mukaansa. Haltin kirjan tuuli meinasi viedä mennessään, kun alettiin kirjoittamaan siihen nimiämme. Me oltiin Hillan kanssa Haltilla kävijät numero 111 190! Suomen korkein kohta sijaitsee Haltilla, se on 1324 metriä merenpinnan yläpuolella.


Laskeutuminen oli vielä vaikeampaa kuin nouseminen. Huomasi että Hillakin alkoi väsyä ja kivet olivat melko teräviä tassuille. Onneksi päästiin alas Haltin tuvalle ennenkuin alkoi sataa vettä. Sateella ja sumulla Haltille ei ole kiipeämistä ja se muuttuu todella vaaralliseksi paikaksi. Syötiin Haltin tuvalla makkarat ja aloitettiin sitten paluumatka Pihtsukselle. Se matka taittuikin kamalassa vastatuulessa ja sateessa.  Litimärkinä päästiin sitten takaisin Pihtsukselle. Sade ei tosin laskenut mielialaa ollenkaan. Kaikki olivat iloisia, että päämäärä oli saavutettu (ja että kaikki oli yhtenä kappaleena, eikä kukaan lentänyt edes kovin pahasti nokalleen). Keskiviikon kävelymatkaksi tuli pisin eli 24 km.

Torstaina suunnattiin ensin kohti Meekonjärveä kalottireittiä pitkin. Matkalla oli aivan uskomattoman hienoja maisemia ja ihania vesiputouksia. Yksi niistä oli Pihtsusköngäs. Se on 17 m korkea vesiputous. Meekonjärvellä pidettiin ruokatauko ja kunnon lepohetki. Matkaa oli vielä paljon edessä sille päivää ja suurinosa loppumatkasta oli nousua. Kuonjarjoen autiotuvalle kuitenkin päästiin ja päivän kävelysaldoksi tuli 21 km rinkkojen kanssa. Hilla oli päivän jälkeen ihan poikki. Edellisen päivän Haltille nousu oli tehnyt tehtävänsä ja tassun pohjatkin olivat kovilla. Kuonjarjoella nähtiin ensimmäisiä porojakin. Hillahan olisi perään lähtenyt jos ei olisi ollut hihnassa.


Perjantaina olikin meille helppo päivä. Kävelymatka oli vain 9 km Kuonjarjoelta Saarijärven autiotuvalle. Matkalla bongattiin oikein suurpetokin. Ahma! Sieltä se tunturilta laskeutui. Sitten ilmeisesti haistoi meidät kun kääntyi takaisin ja palasi samaa reittiä takaisin. Oli hieno nähdä noin arka ja harvinainen eläin oikeasti luonnossa.

Saarijärveltä suunnattiin lauantaina kohti Kilpisjärven retkeilykeskusta. Sinne oli matkaa 15 km. Mentiin omia reittejä taas, niin matka vähän vähentyi. Kilpisjärvellä oltiin vielä yksi yö mökissä ja saunottiin.




Reissu oli upea ja "lapinhulluus" on taas hetkeksi taltutettu. Mutta vain hetkeksi...(seuraavia reissuja odotellessa)